MEJÄn jatkokurssilla

Tämä viikonloppu meni metsässä. Sain Jaskan mukaani MEJÄn  jatkokurssille. Kurssin tavoitteena oppia tekemään jälkiä karttaa ja kompassia käyttäen ja tehdä pitempiä jälkiä kuin alkeiskurssilla. Minä en osaa suunnistaa. Jaska taas vanhana partiolaisena osaa käyttää karttaa ja kompassia.

Kurssille oli kolme koirakkoa. Se alkoi eilen niin, että saimme käteemme kartat, joihin piti suunnitella kaikille koirille jäljet. Halusimme Aikolle noin 300 metriä pitkän jäljen. Yksi koirakoista aikoi mennä kesäkuussa kokeeseen ja halusi 900 metrin jäljen. Kun jäljet oli suunniteltu kartalle, siirryimme metsään. Minä ja Jaska teimme kaksi jälkeä, toinen kaksikko teki jäljen Aikolle. Jaska oli ladannut puhelimeensa Finland Topography -sovelluksen, joka auttoi meitä pysymän kartalla. Jäljellä käytettiin hirven verta.

Aikon jäljentekijät kertoivat, että metsässä oli tehty harvennushakkuuta ja että siellä oli ollut hankala liikkua. Sieni "Lyyli" oli hyppinyt kovasti. He olivat hukanneet kartan, mutta onnistuneet tekemään jäljen suurinpiirtein sinne minne se oli suunniteltukin. Koska maasto oli hankala ja rouva oli kovin uupunut Aikon jäljenteosta, hänkin halusi vain 300 metrin jäljen koiralleen.


Tänä aamuna satoi, kun ajoimme metsään. Minua vähän hermostutti, osaako Aiko jäljestää, koska tänä keväänä ei ole tehty vielä ainuttakaan jälkeä. Kaatosateessa Aiko ei suostu edes lähtemään autosta. Ja sitten se hankala maasto...

Aiko jäljesti ensimmäisenä. Sade onneksi taukosi.  Jäljen alku meni hyvin. Aiko nuuskutteli makuun. Eteni ripeästi, mutta sitten jälki katosi. Aiko etsi ilmavainulla, katsoi minua, pyysi apua. Nosti etutassua. Lopulta Aiko löysi taas jäljen. Seuraavan makuun Aiko merkkasi samalla tavalla kuin lähdön. Mutta makuun jälkeen Aiko sekosi. Hän lähti kuin kissan perään jonnekin ihan väärään suuntaan. Makuulla oli siis käynyt yön aikana joku eläin. Kutsuin Aikon takasin jäljelle. Aiko palautui nopeasti, minkä kouluttajakin muisti mainita. Välillä jälki taas hävisi. Aiko söi heinää, kävi juomassa vettä lätäköstä, kävi pissalla. Kaikki nämä olivat sijaistoimintoja. Maastossa oli paljon kaadettuja koivuja, joiden yli Aiko joutui hyppimään. Liina tarttui risuihin ja kantoihin. Aiko ihmetteli, miksi nykäisin liinasta. Voi elämä! Minä mietin, päästäänkö koskaan jäljen loppuun.

Toisen makuun Aiko ohitti, mutta löysi itse jäljen kulman jälkeen taitavasti. Loppumatkalla oli hyviäkin pätkiä, joilla Aiko eteni ripeästi. Jäljen päässä kaadolla oli hirven sorkka peiteltynä ja Aikon ruoka. Sorkka oli suuri aarre, jota Aiko haisteli tarkkaan. Lopulta Aiko suostui syömään ruokansa, mutta kenenkään vieraan en olisi antanut koskea sorkkaan. Sen verran jännittyneenoloinen hän oli.

Saimme ohjeeksi tehdä piilomerkattuja jälkiä, jotta minä opettelisin luottamaan enemmän koiraani. Seuraava jälki voisi olla lyhyempi kuin tämänpäiväinen, ja yksi makuu välillä riittää. Jäljestämisen voisi videoida, jotta minä näkisin, miten minä toimin jäljellä. Opin, miltä Aiko näyttää seuratessaan verijälkeä ja miltä Aiko näyttää, kun hän alkaa jäljestää riistaa. Aiko osaa käyttää myös ilmavainua.

Kun pääsimme iltapäivällä kotiin, meillä oli hyvin raukea ja sikeäuninen koira.